Return to site

Raskausaika & synnytyskertomus

Minulla on tunne, että tästä tekstistä tulee pitkä. Yritän parhaani saada tärkeimmät kohdat kirjoitettua raskausajasta ja synnytyksestä. Tämä teksti sisältää minun ajatuksia ja minun tunteita, ja puhun myös asioista jotka voivat toisille olla arkaluontoisia.

Tämä raskaus on ollut kirjaimellisesti raskas. Ja pitkä. Tämä raskaus ei ollut suunniteltu ja sen takia se on ollut minulle vaikea hyväksyä. Kyllä, tiedän että minä valitsin jatkaa raskautta vaikka olisi ollut toinen mahdollisuus. Tiedän, ettei se ollut tulevan vauvan "vika" syntyä tähän maailmaan. Mutta siitä riippumatta raskaus oli minulle shokki. Iso sellainen. En halunnut tulla raskaaksi. Keväällä 2018 saatiin vihdoinkin selville, että kärsin raudanpuutteesta ilman anemiaa ja sitä alettiin hoitamaan. Raudanpuute, joka on tehnyt sen, ettei minulla ole muistikuvaa pojamme ensimmäisestä vuodesta lainkaan. Kirjaimellisesti en muista hänen ensimmäisestä vuodesta lainkaan. Ihan kun joku olisi pyyhkäissyt sen ajan pois. Myös oma kroppa ei ole toisen raskauden jälkeen tuntunut omalta, jaksaminen on ollut nolla monta kertaa ja olen ihmetellyt mikä minussa on vikana. Keväällä 2018 sain selville syyn ja sitä alettiin vihdoinkin korjata. Tunsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan helpotusta kun tiesin, että saisin apua asiaan.

Tämä kolmas raskaus alkoi samoihin aikoihin kun keväällä sain iv-rautaa ja ensimmäiset viikot raudansaannin jälkeen olivat mahtavat. Tunsin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen olevani se henkilö, kuka oikeasti olen. Tunsin energiaa ja jaksoin liikkua ja tehdä arkiaskareita. Se ei kestänyt kauan, alkuraskaus veti ferritiinit maahan (ja minut) ja TAAS pitkä taistelu omasta hyvinvoinnista alkoi. Kesäkuusta 2018 aloitin taas taistelun saadakseni apua raudanpuutteeseen, koska olo oli aivan kamala + raskaus.

Add paragraph text here.

Tämä on yksi suurimmista syistä, miksi raskaus ja raskausaika minulle oli kuin myrkkyä. Minun täytyi koko ajan valita minä vs. sikiö. MINÄ en saanut sitä apua ja tukea raudanpuutteeseen mitä olisin tarvinnut ja kaivannut, ja se taas söi minun tunteita kohti raskautta. Miksi nauttisin raskaudesta kun se "pilaa" kehoni (jaksamistani). Minulla oli tosi vaikeata luoda yhteys tulevaan vauvaan, koska koin raskauden olevan "myrkkyä" keholleni ja tunsin, että jouduin joka päivä käymään sisäistä taistelua itseni kanssa. Kyllä, monta kertaa toivoin, ettei olisi ollut raskaana. Itkin. Monet itkut. Itkin koska en halunnutkaan tätä, mutta tiesin myös sen, että joillakin on pitkä taistelu päästääkseen raskaaksi. Tunsin syyllisyyttä omista tunteista ja ajatuksista, koska tiedän, että raskaus ei ole itsestäänselvyys.

Kun en vielä puolivälissä raskautta tuntenut lainkaan yhteyttä tulevaan vauvaan enkä nauttinut raskaudesta, niin otin yhteyttä ammattilaiseen, jonka luona olen käynyt koko loppuraskauden saadakseni puhua ajatuksistani ja tunteistani. Se on ollut korvaamaton asia. Käynnit ovat helpottaneet oloani, koska olen saanut sanoa ääneen mitä ajattelen ja mitä tunteita raskaus on herättänyt minuun.

Loppuvuodesta sain vihdoinkin apua ja toimintasuunnitelman miten aletaan hoitaa raudanpuutettani ilman anemiaa, ja se oli yksi merkittävimmistä hetkistä minulle raskausaikana. Silloin pystyin vihdoinkin antamaan itselleni mahdollisuuden alkaa nauttimaan raskaudesta. Koin vihdoinkin helpotusta. Tiesin, että myös minusta ja minun hyvinvoinnista pidetään huolta ja aloitetaan iv-raudansaanti raskausajan jälkeen.

Aloin puhumaan enemmän raskaudesta tämän jälkeen. Ostin vauvavaatteita ja aloin itse myös henkisesti valmistautumaan uuteen vauvaan. Tässä vaiheessa raskaus tuntui jopa mielyttävältä.

Viimeiset viikot raskaudessa:

Kun elettiin tammikuun puoltaväliä jännitys alkoi tiivistyä, koska laskettu aika oli tammikuun 25. päivä. Odotin joka päivä ja ilta, että koskahan synnytys alkaisi. Tiedostin myös sen, että varmaan menee yliajan, koska E on syntynyt 12 päivää yli LA ja K on syntynyt 6 päivää yli LA. Toivoin kuitenkin, että ehkä tällä kertaa synnytys alkaisi noin LA lähellä. Ei alkanut. Kun olimme menneet noin viikon yliajan huomasin, että aloin tuntemaan pettymystä kohti omaa kehoa. Että "eikö se tälläkään kertaa osaa itse käynnistää synnytystä". (Esikoinen käynnistetty, toinen spontaanisesti). Huomasin, että sekä pelontunnetta (en halunnut lääkkeellistä käynnistystä) & paniikkia alkoi tulemaan. Yritä nyt siinä rentoutua ja valmistautua tulevaan synnytykseen.

Ensimmäisellä yliaikaiskäynnillä (41+1) sovittiin, että testataan ballonkia käynnistyksenä (tässä vaiheessa halusin saada nopsasti vauvan ulos, koska tuntui että kärsivällisyyteni oli loppu tähän raskauteen). Saimme sen jälkeen palata kotiin odottamaan, että alkaako tapahtumaan. Ei alkanut. Mutta huomasin, että sekä keho & mieli huusi lisäaikaa raskaudelle. En ollutkaan niin valmis synnyttämään kun olin itse luullut. Meillä oli aika seuraavana päivänä käynnistykseen(tippa tai kalvojen puhkaisu). Sinä yönä en nukkunut hyvin. Itkin. Itkin paljon. En halunnutkaan synnyttää. En halunnutkaan tätä. Aamulla kun menimme sairaalaan olin paniikissa.

Kun lääkäri katsoi tilanteen, niin ballonki ei ollut tehnyt ihmeitä ja suositteli tippaa käynnistysmetodina. En halunnut sitä, koska koin, että jos kohdunsuun tilanne ei ole edistynyt kunnolla, niin en halua pakosta laittaa synnytystä käyntiin. Ja tarvitsin itse myös lisäaikaa. Ja olihan minulla periaatteessa ihan hyvä olo, niin miksi käynnistää? Sovittiin lisäaikaa ja uusi käynti 41+6 (torstai). Huokaisin helpotuksesta ja toivoin niin paljon, että keho itse ehtisi käynnistää synnytyksen ennen sitä.

Tiistaina 29.1 eikä vieläkään merkkiä synnytyksestä. Mutta henkisesti tunsin olevani hajalla, koska yhtäkkiä minulle oli tullut synnytyspelko. Pelkäsin synnyttää. En halunnut. Eikö siitä voisi hypätä yli, onko pakko synnyttää? Huomasin taas, että nyt iskee paniikki päälle tulevasta synnytyksestä. Sain soittoajan pelkopolille samalle päivälle ja pääsinkin samana iltana akupunktioon äitiyspolille. Mieltä helpoitti ja sovittiin, että tulisin seuraavana päivänä taas akupunktioon.

Toisin kävi, kuopus sairastui ja alkoi oksentamaan, enkä päässyt seuraavana päivänä akupunktioon. Enkä pystynyt rentoutumaan, koska ajatus mahatauti+synnytys hirvitti. Tauti meni pojalla kuitenkin tosi nopeasti ohi, eikä tartuttanut meitä muita perheenjäseniä.

Torstai tuli ja oli jälleen aika käydä synnärillä katsomassa tilannetta. Minua pelotti. Jälleen edellinen yö oli mennyt itkiessä. Oli kuitenkin ihanaa huomata, että kun tulimme paikanpäälle niin ihana pelkopolin työntekijä oli meitä vastassa. Tunsin heti helpotusta. Hätyytin mieheni menemään kahvilaan, että saisin olla yksin. (Sinä päivänä tuntui siltä, ettei mies ole samalla viivalla minun kanssani käynnistyksen suhteen ja sen takia en halunnut hänet juuri silloin paikanpäälle).

Pääsin rauhassa käyrille ja puhuttiin samalla pelkopoli naisen kanssa sen hetkisistä tunteistani ja toiveistani. Kerroin, että tuntuu siltä että keho on "pako tilassa" ja että toivoisin, ettei tänään käynnistettäisiin vaan että annettaisiin vielä päivän armoaikaa, että ehtisin saada akupunktiota, jotta saisin hieman rentoutettua kehoa.

Lääkäri oli aivan ihana ja sanoi, että annetaan lisäaikaa koska kaikki näytti hyvältä. Eli tulisimme takaisin seuraavana päivänä.

 

Menimme jälleen seuraavana päivänä takaisin (perjantai) ja päätettiin taas laittaa ballonki. Sinä päivänä ajattelin, että pitkä kävelylenkki voisi auttaa vauvaa laskeutumaan, joten menin 8km lenkin (en suosittele! Olin muuten kipeä liitoksista koko yön!). Taas lauantaiaamuna käytiin näytillä ja silloin olisi ollut mahdollisuus puhkaista kalvot. Mutta jänistin. Taas tarvitsisin lisäaikaa, vieläkin ajattelin, että "mitä jos se kuitenkin käynnistyisi spontaanisesti"? Sovittiin aika sunnuntaille kalvojenpuhkaisulle. Tiesin, että pakkohan se joskus on synnyttää ja saada ulos, mutta tiesin myös sen, että itseni takia tarvitsisin joka ikisen lisäpäivän jonka saisin. Olen todella kiitollinen, että kaikki kätilöt & lääkärit ovat olleet ymmärtäväisiä tämän suhteen, eivätkä ole "pakosta" laittaneet synnytyksen käyntiin. Tunnen, että ovat ottaneet minun toivomuksia ja tunteita huomioon todella hyvin. Iso kiitos heille!

THE DAY - Sunnuntai 10.2.2019 -Synnytyskertomus 42+2

The day oli tullut. Meillä oli aika heti aamusta synnärille. Oli ihana huomata, että meitä tulisi hoitamaan kätilö, joka oli jo samana viikkona hoitanut meitä (ottanut käyrän ja kirjoittanut synnytystoiveitani ylös). Pystyin rentoutumaan hieman, koska tiesin että kemiat synkkasi ja, että hän on kartalla tilanteestamme.

Kl 10.00 puhkaistiin kalvot ja koska vauvan pää ei ollut kiinnittynyt niin jouduin makaamaan sängyssä hetken aikaa. Lääkäri sanoi, että odotetaan 3 tuntia kalvojenpuhkaisun jälkeen ennenkuin aloitetaan tippa, jotta keholla olisi mahdollisuus itsestään jatkaa synnytystä omien supistuksien kanssa.
Olo oli hyvä ja kuunneltiin musiikkia miehen kanssa ja pomppailin jumppapallon päällä. Laitettiin myös nestettä minulle tippumaan, koska vauvan syke oli hieman korkea. Nestetippa auttoi. Klo 10-13 välillä tuli hieman omia supistuksia joiden läpi oli suht. helppo hengittää ja ne olivat epäsäännölliset. Sen takia laitettiin tippa, joka vahvistaisi supistuksia ja saisi niitä tulemaan säännöllisemmin.
Seuraavat tapahtumat ja kellonajat ovat hämärässä minulla, koska menin synnytyskuplaan.
Olin sekä sängyssä, että lattialla nojautuen kohti säkkituolia, koska se oli ollut mielyttävä asento viime synnytyksessä, joten ajattelin, että se tuntuisi hyvältä myös tällä kertaa. Liikuttelin lantiota ja yritin rentouttaa kehoa supistuksien aikana, niitten välissä pystyin vielä hieman keskustelemaan. Jossain vaiheessa otin myös ilokaasun & lämpötyynyt kaveriksi (maailman paras keksintö mielestäni! :D ). Jossain vaiheessa mies sai tehtäväkseen kellottaa supistuksien kesto ja väli. Jossain vaiheessa myös nostettiin tippaa hieman ja samoihin aikoihin(?) myös ilokaasua. Tässä vaiheessa supistukset tuntuivat jo todella kipeiltä ja huomasin, että pieni epätoivo ja paniikki kivuista alkoi tulemaan. Edelliset synnytykset ovat menneet ilokaasun ja pcb:n avulla ja ajattelin samanlaista cocktailia tälläkin kertaa, joten sen takia minua alkoi ihmetyttää miksi olen jo niin kipeä ja tuntui vaikealta rentouttaa kehoa. Ilokaasun & tipan nosto sekä kipeät supistukset tekivät sen, että oksennus alkoi lentämään (tämä tapahtui myös esikoisen synnytyksessä). Blä. Onneksi meni nopeasti ohi.
Luulen, että joskus tässä vaiheessa tehtiin sisätutkimus + annettiin pakaraan kipupiikki(?). Olin auki 5cm ja en tiennyt olisinko onnellinen vai surullinen noista 5cm, olinhan jo niin kipeä! Sovittiin, että kätilö kutsuisi lääkärin laittamaan pcb:n, koska sitä pystyi laittamaan lisää tarvittaessa. Pääsin sängylle kyljelleni (pähkinäpallo polvien ja jalkojen välissä) ja vaikka lääkäri saapui suht nopsaa, niin juuri silloin kun lääkäri tuli ovesta sisälle niin minulle tuli aivan.jäätävä. pitkä supistus, jonka aikana tunsin kuinka avauduin lisää ja vauva siirtyi alemmas. Sen jälkeen lääkäri teki sisätutkimuksen ja huomasi, että olin n. puolessa tunnissa avautunut 5cm kokonaan auki. Ei ihme että olin kipeä kun oli noin nopeata avautumista!

Puudute laitettiin pudendaalina ja se antoi heti hieman helpotusta. Lääkäri antoi luvan ponnistaa, mutta minulla ei ollut ponnistamisen tarvetta, joten odotettiin rauhassa. Aika nopeasti sen jälkeen (ja juuri kun kätilö oli mennyt ulos huoneesta), niin tuli supistus jonka aikana tuli kunnon ponnistamisen tarve ja tuntui siltä, että TÄMÄ SYNTYY NYT! Sain jotenkin sanottua miehelle, että ponnistuttaa ja sehän meni salamannopeana sanomaan kätilölle. Sen jälkeen vaihdettiin asentoa kylkiasennosta nelinkonttaus asentoon, jolloin sain nojattua ylävartaloani kohti kohotettua sängynpäätyä (se oli minun toivomus synnytysasennosta). Asento ei kuitenkaan tuntunut hyvältä, koska en päässyt rentouttamaan lantion aluetta kunnolla ja pyysin sen takia, että palaisimme kylkiasentoon jossa pähkinä jumppapallo saisi olla polvien ja jalkojen välissä. Siinä asennossa tunsin, että pystyin rentouttamaan lantiota kunnolla.

Olen joskus lukenut, että joillakin keho on itse ponnistanut vauvan ulos, kerrottiin sen tuntuvan "oksennusrefleksiltä". Juuri sellaista sain tällä kertaa kokea. Oli suoraan sanottuna mahtava tunne, kun tunsi miten keho itse työntää supistuksen aikana vauvaa alaspäin synnytyskanavaa ilman että itse ponnisti lainkaan. Se tuntui jotenkin niin luonnolliselta ja rauhalliselta tavalta. Supistuksien välissä pystyin rentoutumaan kokonaan kun ei tarvinnut jännittää jalkaa kun pähkinäpallo tuki sitä kokonaan. Annettiin kehon omassa tahdissa ponnistaa ja vasta loppuvaiheessa aloin itse ponnistamaan aktiivisesti. Ponnistusajaksi on sen takia kirjoitettu 2min. Tyttö syntyi n. klo 16.30 sunnuntaina 10.2.19. Pituutta 52,5cm, painoa 4845g. Täydellinen <3

Olin pelännyt ja hieman myös panikoinut sitä hetkeä kun laitetaan vauvaa rinnalle + ensi-imetys, että "haluanko pitää vauvaa edes sylissä". Sinä hetkenä kun vauva vihdoinkin syntyi, niin tuntui kuitenkin luonnolliselta saada vauva syliin ta tissille. Pelkoni häipyi ja kaikki tuntui vaan niin luonnolliselta. Olin itse ehkä eniten helpottunut siitä, että minulla oli helppo olla juuri silloin. Ettei tullut "haluan pois tästä tilanteesta" hetkeä.

Ja vauva sitten? Hän on aivan täydellinen. Pitkät peikkohiukset. Syö ja nukkuu hyvin. Täydellinen osa meidän perhettä. Kaikki pelot ja epäillyksen tunteet hävisivät synnytyksen myötä. Ja siitä olen kiitollinen. Isoveli ja isosisko auttaa vauvan hoidossa paljon ja haluavat osallistua siihen. Oma olokin on hyvä (fyysinen & psyykkinen).

Mutta olipa koettelemus. Tämä raskaus on ollut näistä kolmesta raskaudesta raskain sekä henkisesti että fyysisesti. Se on opettanut minulle niin paljon. Ehkä se olikin tarkoitus? If it´s meant to be, it will be.

Ollaan täällä tälläkin hetkellä omassa vauvakuplassa, haluan nauttia tästä (lyhyestä) ajasta mahdollisimman paljon. Tälläkin hetkellä tyttö nukkuu sylissäni samalla kun olen kirjoittanut tätä tekstiä. Ja pian saan myös kunnolla apua raudanpuutteeseeni. Kaikki hyvin.

#NiceTreeni #synnytäkokkolassa #födikarleby #personaltrainer #synnytyskertomus #förlossningsberättelse #tunteetallovertheplace

#synnytäkokkolassa
All Posts
×

Almost done…

We just sent you an email. Please click the link in the email to confirm your subscription!

OKSubscriptions powered by Strikingly